Ajomies veitsenterällä – Osa 2

Mitä tekee mies joka on vastikään saanut käteensä partaveitsen ensimmäistä kertaa? No, ainakin vuonna 2015 mies menee suorinta tietä internetiin, kulkematta lähtöruudun kautta. Ennen ajohommiin ryhtymistä suoritettiin siis laajamittaista ajotekniikoiden teorian opiskelua netin syövereissä. Videoita aiheesta löytyykin verkon täydeltä, esimerkkinä erinomaisen havainnolliset Art of Manliness’in tai  Lynn Abramsin opetusvideot aiheesta. Sitä kuitenkin mieluiten suosii suomalaista aina kun on mahdollista, joten lopulta suurimman tarkastelun ja tutkiskelun aiheena oli Lensun Pasin loistava video veitsiajon saloista, joka kaikessa selkeydessään ja tyylikkyydessään pääsee vähintään rapakontakaisten kilpailijoidensa rinnalle – ellei jopa veitsenmitan verran ohi. Kerrassaan mainiota itseopiskelumateriaalia ensimmäisellä kotimaisella, siitä Pasille isot kiitokset!

Tunnetusti se partahan ei netissä surffaamalla minnekään katoa, joten Ajomiehelle oli viimein koittanut totuuden hetki. Oli aika tukahduttaa lievä teränpelko ja tarttua veitseen.

IMG_6978

FIRST BLOOD

Ensimmäisellä kerralla katsoin parhaaksi jättää tuotetestaukset ja muut ensikokeilut sikseen, ja valita tuotteiksi sellaisia itselleni klassisen parranajon kulmakiviksi muodostuneita satavarmoja tuotteita, joilla homman tietää luonnistuvan joka kerta siten ettei ainakaan esivalmistelusta tai saippuasta homma jää kiinni. Pelasin siis varman päälle ja minimoin muuttujat, niinpä aloituskokoonpanoon valikoitiin Executive Shavingin pre-shave-öljyMitchell’s Wool Fat-saippua, Simpsonin The Colonel-mäyränkarvasuti, Prorason balsami sekä ajuriksi tietenkin tämä komean uhkaavasti kiiltelevä oliivipuukahvainen Ralf Aust, jonka Blizzard Shaving oli käyttööni toimittanut. Realistina asetin myös haavapuikon käden ulottuville, ja nimesin tämän osion osuvasti Rambo-elokuvan alkuperäisen nimen mukaan..

Olin odotellut veitsitestiä pelonsekaisen malttamattomana, joten tähän päivään päästyäni naamatauluani koristi ronski neljän päivän sänki. Veitsellä olisi siis runsaasti työnsarkaa heti kättelyssä. Suihkussa käynnin ja huolellisten esivalmistelujen jälkeen tein MWF:stä muhkean vaahdon ja levitin sen sudilla huolellisesti kasvoille. Nyt ei voitu enää perääntyä, se oli menoa.

IMG_6981Aloitin oikealta poskelta varovasti, ihoa hieman vapaalla kädellä kiristäen. Asetin ensin veitsen täysin lappeelleen poskea vasten, josta nostin sen sitten jotakuinkin 30 asteen kulmaan ja lähden tekemään varovaisia vetoja. Veitsi pureutui pitkään ja karkeaan sänkeen hyvin, ja suorastaan soi karvan katketessa. Varovainen ajoni tuntui kuitenkin aluksi hieman nykivältä ja hankalalta. Sain kuitenkin aikani nyhrättyäni posken ajaettua, ja siirryin nenänalusen ja leuan ajoon. No tämähän se vasta hankalaa onkin! Sopivaa otetta sai ahtaissa paikoissa etsiä, ja varovaisuutta noudattaen yritin saada jotenkin nämä haastavat alueet hoidettua. Takeltelemalla se jotenkin menikin maaliin, eikä vieläkään saatu verta pakkiin. Hyvä näin!

Vasen poski olikin sitten seuraava haaste. Oikeakätisenä voisin joko koettaa kurkottaa sinne hitusen hankalasti ”rystyotteella” tai sitten suosiolla vaihtaa veitsen vasempaan käteen ja yrittää opettaa tuolle tumpeloraajalleni näinkin hienomotorisia liikkeitä. Päädyin kokeilemaan molempia vaihtoehtoja. Kumpikin toimi tasaisen kehnosti. Taas ajaminen jotenkin takkusi ja oli nykivää. Tiesin että veitsi on parhaassa terässään, eli siitä ei voisi olla kyse. Vika oli siis minussa, mutta en keksinyt mistä oli kyse. Niinpä kuvasin tästä vaiheesta pienen videopätkän, koska tajusin että nyt täytyy pyytää viisaammilta apua – ihan normaalilta tämä touhu ei tunnu. Lähetin videopätkän nyhertämisestäni Terävää Terästä-blogin veitsimestarille, ja jäin odottamaan apuja ontuvaan tekniikkaani.

Saatuani posket ja leuan kärjen riittävän siistiksi ensimmäisen passin osalta, siirryin leuan alle. Tajusin välittömästi että tässä haastekerroin nousee taas. Nimittäin partakarvani kasvavat leuan alla sivuttain, eli ikään kuin korvasta korvaan. Aikani pähkäilin että mitenköhän tässä yhtälössä olisi mahdollista ajaa myötäkarvaan veitsellä leuan alta? Pyörittelyjen, kokeilujen ja ihmetyksen jälkeen päädyin siihen tulokseen että ainakaan tällä taitotasolla ei yhtään mitenkään, ja ajoin suosiolla ensimmäisen passin ristikarvaan; eli leuan kärjestä kaulaan. Se olikin jotenkin kuumottavin osuus, veitsi kirjaimellisesti kurkulla oli hetken vähän orpo olo. Ensimmäinen passi saatiin kuitenkin iäisyydeltä tuntuvan ajanjakson jälkeen maaliin, eikä verensiirroille ollut saatu tarvetta.

Toisella passilla varovainen nypläämiseni veitsen kanssa menikin jo paljon sujuvammin, johtuen varmaankin siitä että yhden passin verran lyhennelty partakarva muodosti jo selvästi maltillisempaa vastarintaa solingenilaisen niittokoneen edessä. Ristikarvaan ajaminen onnistui kohtalaisesti, hetken mielessä kummitteli Vincent van Coghin korvanlehden kohtalo – mutta turhaan. Edelleen oli havaittavissa että hommassa kaivataan harjoituksen tuomaa lihasmuistia ja hienomotorista säätöä kumpaankin käteen, etenkin vasempaan. Olin varautunut siihen että ensimmäiset ajokerrat veitsen kanssa eivät olisi jyrkähköstä oppimiskäyrästä johtuen pelkkää nautintoa, ja niin kävikin. Ensimmäinen ajo tuntui hankalalta ja veitsen hallinta oudolta tottumattomissa käsissä. Kuitenkin kahden passin ajo saatiin loppuun kunnialla, ja täysin käsittämättömästi en onnistunut saamaan yhtäkään haavaa aikaiseksi. First blood jäi siis vastoin kaikkia odotuksia tavoittamatta. Iholla tuntui pientä ärsystystä, joka kuitenkin saatiin hyvin paikattua kosteuttavan balsamin kanssa. Aikaa ensimmäiseen ajokertaan meni reilu tunti.

Ajon jälkeen puhelin piippasi ja pääsin lukemaan palautetta onnettomasta raastamisestani. Uula totesi että videosta päätellen minulla on selvästikin aivan liian varovaiset otteet, ja että veitsen kanssa ajaessa pitää olla varovaisuuden lisäksi kuitenkin selkeästi määrätietoista jämäkkyyttä ja tekemisen meininkiä. Ohuinkin veitsenterä on kuitenkin paksumpaa tavaraa kuin höylien terät joihin olin tottunut, joten terävinkään veitsi ei pure paksusta partakarvasta läpi täysin itsestään. Samaten sain ohjeen keskittyä siihen että ranne pysyy jäykkänä ajaessa. Nämä kehityskohteet painoin mieleeni jäädessäni odottamaan seuraavan päivän uusintaottelua.

IMG_6985

FIRST BLOOD PART II

Seuraavana päivänä oli aika kokeilla uudestaan, uusien neuvojen saattelemana. Edelleenkään en lähtenyt riskeeraamaan muiden tuotteiden kanssa, vaan valikoin urakkaan erinomaisiksi työvälineiksi havaitut Prorason punaisen esivalmisteluvoiteen, La Tojan parranajovoiteen ja jälkilöylyille saman valmistajan partaveden. Sudiksi tähän sessioon valitsin espanjalaisen Vie-Longin Barbershop Collection-sarjan hevosenkarvasudin, jossa on 35% harja- ja 65% häntäkarvaa

Minulla on tapana ajaa välineistä riippumatta parta aina samassa järjestyksessä; ensin oikea poski, sitten nenänalus  ja leuankärki, sitten vasen poski ja lopulta leuan alta. Ensin myötä-, ja sitten ristikarvaan kerran tai kahdesti. Joskus myös vastakarvaan, mutta harvemmin. Pitäydyin siis samassa taktiikassa myös tällä uudella välineellä.

IMG_6965Kertaalleen kokeillut liikeradat tuntuivat nyt jo aavistuksen verran luonnollisimmilta, ja niinpä uskalsin viedä veistä hieman itsevarmemmin ottein. Hitto, tämähän toimii! Toki sänkikin oli paljon lyhyempi kuin ensimmäisellä kerralla, mutta huomasin heti että saamani rakentava palaute osui naulan kantaan. Oikea teräkulma, jäykkä ranne, määrätietoiset vedot – se on siinä. Tuntui että nyt veitsiajon perusluonne aukesi itselleni siten että nyt ainakin tiesin miten tätä hommaa pitää viedä eteenpäin. Veitsi soi partakarvan katketessa, ja varsinkin oikean posken ajaminen oli jo lähestulkoon helppoa. Vasemmalla kädellä ajaminen tuntui aikamoiselta tumpeloimiselta yhä, ja vaihtelinkin välillä kättä. Edelleenkään en keksinyt miten saisin leuan alta ajettua suoraan myötäkarvaan, joten ajoin suosiolla ensimmäisenkin passin ristikarvaan. Se meni myös melko sujuvasti. Tällä kertaa saatiin jo hieman vertakin esiin; Uuden opettelu ja poikamainen hätäily oli ilmeisesti nuorentanut minua fyysisestikin niin että suupieleeni oli noussut finni, joka nyt siirtyi ajasta ikuisuuteen Ralf Austin valmistaman ja Juha Hämäläisen teroittaman hiiliteräksen saattelemana. Verenvuoto oli maltillista ja talttui alunapuikon avustuksella sekunneissa. Todettakoon vielä että en omaan vähäiseen kokemukseeni nojaten kuitenkaan suosittele finnien ensisijaiseksi hoitokeinoksi partaveitsen käyttöä.

Ajon jälkeen iho tuntui todella sileältä ja hyvältä. Pientä ärsytystä oli nenän alla ja suupielissä, koska niitä haastavina paikkoina joutui nyhräämään veitsellä vähän turhan paljon. Henkisesti tuntui vieläkin paremmalta. Homma alkoi aukeamaan, ja aloin hiljalleen ymmärtämään miten hieno laji on kyseessä. Kellon kanssa tai sitä vastaan ei näitä hommia koskaan tehdä, mutta ainakin tuntui että aikaakin meni ehkä puolet vähemmän kuin ensiyrittämällä.

YHTEENVETO

Olin ollut todella kiinnostunut veitsellä ajamisesta, mutta ajattelin että onkohan se kuitenkaan niin hienoa; eiköhän tuo safety razor riitä ihan hyvin. Hankalaahan tuon täytyy olla tekniikoineen ja teroituksen tarpeineen. Vasta kahden ajon jälkeen velloin sellaisessa euforiassa, että olin täysin valmis heittämään ennakkoluuloni kompostiin. Aloin olla kohtalaisen vakuuttunut siitä, että nyt oltiin löydetty kaikkien aikojen hienoin ja miehekkäin tapa ajaa partaa.

IMG_6950Tämän juttusarjan avausartikkelia kommentoitiin muun muassa rohkaisemalla ettei kyseessä ole mikään salatiede – insinöörikin on tämän oppinut. Samaten vihjattiin että nyt saattaa olla Pandoran lipas aukaistu, ja että se on menoa nyt – ei niinkään hengenlähtöä vaan enemmänkin hommaan koukuttumista povaten. Ja siltä tosiaan tuntuu, joten parranajajain veljeskunta taas kerran näytti puhuvansa kokemuksen syvällä rintaäänellä. Toki siihen että veistä voisi käyttää tuon opasvideon kaltaisilla pasilensumaisen varmoilla liikkeillä, on vielä rutkasti maileja kuljettavana. Mutta jotenkin minusta tuntuu että tällä reissulla ei oikeastaan päämäärää olekaan. Tärkeintä on nauttia matkasta.

Luulenpa että veitsiajo on tullut Ajomiehen elämään jäädäkseen. Eivät höylätkään toki tämänkään jälkeen käyttämättä jää, mutta veitsi on muurannut itselleen jo parin kerran jälkeen sellaisen kivijalan, ettei siitä malta enää luopua. Jos unohdetaan hetkeksi se tekniikkapuoli, tuo veitsellä ajaminen muutenkin paljon lisää miehen parranajorituaaleihin. Veitsi nimittäin vaatii keskittymään. Siinä missä höylällä ajaessa ajatus saattaa ehkä harhaillakin, ei veitsellä ajaessa sille ole tilaa. Se vaatii huomiosi, ja se vaatii sen kokonaan. Muulle ei ole tilaa. Ja se on tässä hektisen elämämme keskellä kaikessa pysähtyneisyydessään aika puhdistava ja virkistävä kokemus.

Tämä ei jää tähän. Tätä täytyy kokeilla lisää.

Ajomiehen niittokoneena toimivaa, Ralf Austin oliivipuisella kahvalla varustettua partaveistä myy Blizzard Shaving.

IMG_6971

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s