Ainoa pysyvä asia elämässä on muutos. Mies kokee sen elämänsä aikana useasti suurten mullistusten kautta. Opiskelut, työelämä, elämänkumppanin löytäminen, naimisiin meneminen, lasten saaminen…mielettömän isoja juttuja kaikki. Jonakin päivänä sitten hurahdat klassiseen parranajoon, ostat vaarinaikaisen höylän, sudin sekä muun tarpeellisen, ja fiilistelet sitä kuinka se on hienoin asia mitä voit parranajon saralla kuvitellakaan, ja että nyt on löytynyt se oman elämän viimeinen parranajoväline. Se ei ole alkuunkaan yhtä suuri elämänmullistus kuin nuo edellämainitut, mutta yhtäkkiä ennen niin vastenmieliseltä pakkopullalta tuntunut parranajo sujuu mukavammin kuin koskaan ja olet siihen täydellisen tyytyväinen. Tämä on nyt tässä, tilanteen voi lukita. Ei enää tarvetta muutokselle. Vai onko?
Jostain miehen sielun sopukoista kumpuaa aina kuitenkin tarve viedä asioita vähän pidemmälle ja kokeilla jotain uutta. Tai tarkemmin ajatellen tässä tapauksessa oikeastaan jotain todella vanhaa. Nimittäin hiljalleen heräsi ajatus siitä, että millaista olisi ajaa parta sillä kaikkein vanhimmalla ja klassisimmalla tavalla. Tämän blogin alkumetreiltä lähtien useimmin kuultu kysymys ystäviltäni on ollut se, että olenko kokeillut parranajoa perinteisellä veitsellä. En koskaan ollut, joten en osannut kertoa siitä juuri mitään, vain sivuta asiaa pintapuolisesti. Partaveitsi näyttää kuitenkin olevan ensimmäinen asia joka asiaan vihkiytymättömällekin tulee mieleen sanaparista klassinen parranajo. Ja tottahan se on – veitsiajoa miehekkäämpää ja perinteikkäämpää tapaa saa hakea luolamaalauksista saakka, jossa muinaiset alfaurokset veistelivät turpajouhensa loitommalle hain hampaita työvälineenään käyttäen. Niinpä allekirjoittaneella alkoikin olla korkea aika tehdä hyppy tuntemattomaan. Tuttavuutta ei tultaisi tekemään petokalojen purukaluston, vaan ihan ehdan partaveitsen kanssa.
Sooloillen ei tarvinnut tähänkään taistoon lähteä, sillä tuekseni tälle pelottavalle matkalle tarjoutui Blizzard Shaving, jolta sain käyttööni Ralf Austin valmistaman partaveitsen. Firma on Saksan Solingenista (yllättäen; onko kukaan koskaan kuullut saksalaisesta partaveitsestä joka olisi tehty jossain muualla?) kotoisin oleva veitsivalmistaja, josta on melko vaikea löytää informaatiota. Aust ei ole ollut kovinkaan tunnettu merkki ainakaan Saksan ulkopuolella kuin vasta viime vuosina, jolloin se on alkanut saavuttaa varsin tukevaa jalansijaa uusien partaveitsien markkinoilla. Sellaista Solingenin terästä oli siis tulossa kotiin, joten oli vakavoitumisen aika. Kohta on tosi kyseessä.
Noutaessani jännittyneenä pakettia postissa aloin tajuamaan miten totaalisen nollapisteessä olevana ummikkona lähtisin tähän projektiin. Höyliä oli testailtu niin laajalti ja paljon että uskoin niistä jo jotain tietäväni, mutta yhtäkkiä olin täysin tuntemattoman asian äärellä. Nostin postipaketissa levänneen veitsen hellästi viereeni auton etupenkille, esittelin sille kiertoajelulla kotikylämme vähäiset nähtävyydet sekä reitin uuteen kotiinsa, jonne se toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi hieman pelonsekaisin tuntein. Pelonsekaiset tunteet jakoi kanssani rakas vaimoni, jolta sain huolestuneiden katseiden lisäksi välittömästi intensiivisen ohjeistuksen tämän huolestuttavan välineen oikeaoppiseen säilytykseen jälkikasvun ulottumattomissa.
Paketista kuoriutui siro ja kaunis esine. Upea oliivipuinen kahva, kiiltävää ja kauniisti kiiltelevää hiiliterästä. Ensimmäistä kertaa elämässäni pitelin nyt partaveistä kädessäni, ja huomasin etten ollut tajunnut että partaveitsi on näin siro; veisten kuvia netissä katsellessa kun ei ole mitään mittatikkua vieressä osoittamassa ettei kyse tosiaan ole mistään mahdottomasta sapelista tai viidakkoveitsestä.
Partaveitsien koko ilmoitetaan terän mittaa kuvaavissa tuumamitoissa, ja tämä on ehkä yleisintä kokoa, eli 5/8. Viisi kahdeksasosatuumaa ei ole näin metriseen järjestelmään juurtuneelle kovinkaan kuvaava määre, joten tutuimmilla mitoilla terän koko on jotakuinkin 16mm.
Terän kärki on pyöreää mallia, mikä onkin uskoakseni aloittelijalle paras mahdollinen valinta. Monissa muissa varianteissa, kuten niin sanotuissa espanjalaisissa, ranskalaisissa ja amerikkalaisissa terän kärjissä on suora tai diagonaalinen kärki, eli se muodostaa terävän kulman veitsen kärkeen. 
Ainakin näin ajatuksen tasolla se muodostaa aloittelijan haparoivissa käsissä yhden terävän muuttujan lisää muutenkin haastavaan kombinaatioon, joten ehkä tämä pyöreäkärkinen malli tosiaan on passeli minulle.
Ensimmäisen illan vietimme tutustuessamme toisiimme, minä ja Ralf. Harjoittelin otteita; kuinka tällaista edes pidetään kädessä? Yllätyin siitä kuinka luonnollisesti veitsi istuu käteen, olettaen että on tutustunut aiheeseen edes sen verran että yleisimmät otteet ovat jotakuinkin noteerattu.
Toinen ensireaktio on se, että veitsi on järjettömän terävä. Partaveitset eivät yleisesti ottaen ole koskaan tehtaalta saapuessaan parhaassa terässään, tai välttämättä edes riittävän teräviä ajamiseen. Partaveitsen teroitus on taas aivan oma taiteenlajinsa, ja niinpä tämäkin veitsi kävi ennen minulle saapumistaan Juha Hämäläisen teroituspalvelun kautta hakemassa maksimaalisen terävyyden. Ja sepä onkin näin ensi kertaa partaveistä tarkastellessa ihan käsittämätön. Testailin veistä käsikarvoitukseeni muutamalla varovaisella sipaisulla, jonka seurauksena vasen ranteeni olikin melkolailla karvaton. Ajatus siitä, että jotain näin käsittämättömän terävää laittaisi edes lähellekään kasvojaan tuntuu melko lailla järjenvastaiselta. Pelkkä idea siitä saa itsesuojeluvaiston huutamaan vastalauseita täyteen ääneen. Mitähän tästä mahtaa tulla?
Tästä alkaa tarina tuntemattomaan. Jatkokertomus siitä, kuinka Ajomies nakkaa itsesuojeluvaistonsa romukoppaan ja katsoo mitä tapahtuu kun solingenilainen teräs ja suomalainen partakarva ottavat toisistaan mittaa. Luvassa on siis juttusarja siitä, millaista on aloittaa partaveitsellä ajaminen täysin nollasta.
Koittakaa pysyä mukana, itse keskityn pysymään hengissä ja niittämään partakarvaa parhaani mukaan. Seuraavalla kerralla palaamme asiaan tositoimien merkeissä.
| Ajomies | 